Jussi Jaakonahon "Ghost Riot" - kuuntelijan opas
November 10, 2017
Kirjoitin viime keväänä pitkän artikkelin Jussi Jaakonahosta ja hänen tuolloin vielä julkaisemattomasta soololevystään. Kuuntelin levyä paljon kesällä ja vielä alkusyksystäkin, mutta en juurikaan enää sen julkaisun jälkeen, sillä muut äänitteet painoivat päälle ja söivät aikaani.
Ghost Riot -levy sai mediassa paljon näkyvyyttä ja kiitosta kriitikoilta. Luin kaikki arvostelut, mutta niissä ei puhuttu mielestäni tarpeeksi levyn kitaraosuuksista ja niiden äänittämisestä. Koska levyn jokainen raita sisältää painavaa asiaa kitaristin näkökulmasta ja monia eriskummallisia soundiratkaisuja, levy ansaitsee mielestäni hieman tarkempaa tarkastelua.
Keskustelin Jussin kanssa vielä kertaalleen levyn kitararaidoista ja siitä, miten hän sai eri soundit aikaan. Kirjoitin levyn kuuntelua helpottavan analyysini näiden pohjalta, ja ruodin samalla myös levyn musiikillista sisältöä.
Kappale ja koko levy alkavat Andien vuoristosta peräisin olevalla ronroco-kielisoittimella, joka kuuluu charangon kielisoitinperheeseen, eli sitä voidaan kutsua myös alttocharangoksi. Tässä pienessä soittimessa on kymmenen nylonkieltä eli viisi kieliparia, joista keskimmäinen pari on viritetty oktaaveihin, muut unisonoon.
Sähkökitara tulee mukaan Agents-tyylisellä Suomi-filmit mieleen tuovalla melodialla ja fraseerauksella (0:32). Soitin on Epiphone Casino, jolla Jussi on aina soittanut paljon studiossa ja levyttänyt paljon enemmän kuin vaikkapa suosikillaan Jazzmasterilla. Vahvistin on Tweed Deluxe 5E3. Raita on äänitetty Jussin työhuoneella Tweedin vieressä, eli vahvistinta ei luukutettu kovaa, vaikka se meinaakin kiertää pari kertaa raidan aikana. Mukana on sopiva annos delayta, joka luo maisemaa perinteikkäälle melodialle.
Kappaleen kolmas kielisoitin on kuubalainen tres-kitara (2:08), joka hiipii sekaan myöhemmin sille hyvin tyypillisellä kuviolla.
Levyn teemat tulevat kappaleella oikeastaan selkeästi esiin. Eri kulttuureista poimittuja vaikutteita sekoitetaan estoitta yhteen. Tämän kappaleen ainoa huono puoli on se, että se loppuu liian lyhyeen. Samaa äänimaisemaa voisi helposti pyörittää ajatusten kehyksenä puolikin tuntia putkeen.
Raidan avaava kilkuttava soundi on halpa Yamahan guitalele, johon on laitettu paperia tallan ja kielten väliin.
Kappaleen varsinainen melodia on soitettu Jerry Jonesin baritonikitaralla (0:27) Sonic Pump -studiossa ja ajettu kahden kovaa luukutetun vahvistimen läpi. Kuten edellisessäkin kappaleessa, tässäkin on mukana aimo annos delayta tuomassa atmosfääriä.
Kohdasta 1:15 alkaen akustinen kitara ja sähkökitara soittavat malilaistyyppistä taustamelodiaa ja luovat kappaleelle sille ominaista länsiafrikkalaista tunnelmaa. Tres-kitara ui mukaan salakavalasti ja sekoittaa soppaa kohti Karibian soundimaailmaa.
Urut ovat viimeinen soitin, joka otetaan mukaan, ja niillä haetaan Jussin mukaan Fela Kutin tyylistä soundia, joka myös vie kuulijan mielikuvia Afrikan suuntaan (2:16). Samaa mielikuvaa pönkittää kohdasta 2:32 lähtien soiva tansanialainen sormipiano.
Kohdassa 2:59 alkava melodia alkaa ajaa kappaletta kohti seuraavaa määränpäätä. Tämäkin kappale olisi mielestäni voinut jatkua paljon pidempään, ja tällaisenaan se jää vain maistiaiseksi siitä, mihin tämä kaikki olisi voinut johtaa.
Levyn ensimmäinen single alkaa flyygelillä, jota tuplanylonkielinen ronroco säestää. Polkuharmoni (0:19) tulee mukaan tuomaan lisäsävyä. Baritonikitaralla soitettu molli-majorseiskasointu (0:34) luo kappaleen tunnelman. Vaikka peruskitarassa ei olekaan äänitysteknillisesti mitään ihmeellistä, melodian (1:08) kanssa Jussi näki enemmän vaivaa, ja tuloksena on hyvin erikoinen yhdistelmä eri soundeja.
Melodiassa on kuultavissa pizzicato-tyyppinen kitarasoundi, joka saatiin aikaan laittamalla Gretsch-tyyppisen orkesterikitaran tallan alle talouspaperia niin, että kielet soivat mahdollisimman lyhyesti. Raidan äänityksessä käytettiin yhdistelmää, johon kuului mikitetty vahvistin, DI-boksi sekä puoliakustinen kitara, jonka kopan viereen oli asetettu mikki. Tuloksena oli Jussin päässään kuulema ksylofonimainen atakki.
Toinen melodian ainesosa on Les Paulilla soitettu slide-soundi, ja myöhemmin (1:25) mukaan tuleva soundi on soitettu Firebirdillä delayn läpi. Lopuksi Jussi asetti perään vielä fuzzin ja soitti kitaraa sen läpi DI-boksin kautta konsoliin.
Kappale alkaa taas ronrocolla, jonka taustalla näppäillään halpaa A-vireessä oleva Yamahan guitalelea. Niko Votkin soittaa taustalla kehärumpua.
Kitaramelodia (0:41) on soitettu Gibson Firebirdillä Tweed Deluxen läpi. Sen tremolo on tehty pedaalilla. Melodia on äärimmäisen tunnelmallinen ja tunnusomaisinta Jussia. Kappale on jaettu kolmeen osaan, ja se on kuin suomalaisen muusikon tutkimusmatka Amerikan mantereen läpi omia slaavilaisia melodioita soitellen.
Kun rummut tulevat mukaan (2:18), kappaleessa siirrytään hetkessä lattaritunnelmista Karibian dub-tunnelmiin. Sama melodia jatkuu nyt jo askeleen kaoottisemmissa tunnelmissa.
Myöhemmin biisissä tulevat mukaan baritonikitara (4:03) ja Gibson ES-175 (4:46), jotka johdattavat kuulijan kappaleen viimeiseen osaan. Sen sointukulku ja äänimaisema ovat äärimmäisen viehättäviä, ja myönnän auliisti, ettei minulla ole mitään käryä siitä, mitä siinä tapahtuu.
Biisin kolmannessa osassa matkaajamme saapuu New Yorkin jazztunnelmiin, mutta edelleen slaavilaisella twistillä. Miles Davisilta ja Gil Evansilta inspiraationsa saanut loppuosa (5:13) on hieno päätös kappaleelle.
Jussi sävelsi lopun teeman koskettimilla ja antoi sen sovitettavaksi Joakim Berghällille, joka myös soitti sen levylle yhdessä Juho Viljasen kanssa. Soittimina olivat bassoklarinetti, sopraano- ja alttosaksofoni, alttopasuuna, tavallinen pasuuna ja poikkihuilu. Niko Votkin soitti rumpuraidan Jussin pyynnöstä jazzmaisesti vapaampia rytmejä käyttäen. Tuloksena on levyn toistaiseksi selkein kokonaisuus, joka loppuu harkitusti ja rauhassa.
Rumpukonetta lukuun ottamatta kaikki raidalla kuullut äänet on soitettu sähkökitaralla. Soittimena käytettiin Fender Jazzmasteria, ja vaikka Jussi on yleensä tarkka vireestä, tässä kappaleessa soitinta ei viritetty äänityksiä varten lainkaan. Lisäksi sitä soitettiin rujon fuzzin läpi, ja siten kappale saa tunnusomaisen sävynsä. Taustalla toistuva funk-kuvio (alkaen kohdasta 0:13) on soitettu Gibson Firebirdillä.
Kohdasta 1:20 alkava osa taittaa hieman ZZ Topin Afterburnerin äänimaisemiin, mutta biisi lähtee lopulta täysin uusiin sfääreihin kohdassa 2:50. Kyseessä on Jussin mukaan melkeinpä tutkimus siitä, miten vähän kitara voi kuulostaa itseltään.
EHX Freeze- ja Fuzz-pedaaleilla on luotu pitkiä ääniä, jotka Jussi sai aikaan vetelemällä slide-putkella satunnaisesti kaulan läpi. Tuloksena on pitkiä, syntikkamaisia soundeja.
Matalat äänet (3:35) ovat peräisin Jazzmasterin alimmasta kielestä, joka on viritetty niin löysälle kuin mahdollista. Osa äänistä on äänitetty väärinpäin.
Yksi kollaasin soundeista saatiin niin, että Jussi otti piuhan irti kitarasta ja puristeli plugia sormillaan, ja tästä tallentui efektien läpi rusahteleva soundi.
Neljäs kokeilu oli soittaa Jazzmasteria satulan yläpuolelta fuzzin läpi kitaran kieli löysällä.
Näistä kaikista ja luultavasti muutamasta muustakin kokeilusta Jussi kokosi äänikollaasin, joka purkautuu lopulta koko levyn toistaiseksi näteimpään hetkeen (5:17), joka pelastaa muuten mielestäni suhteellisen turhan, jopa ärsyttävän kappaleen. Vaikka biisi onkin levyn nimikappale, se ei ole omissa kirjoissani levyn parhaimmistoa.
Tämän kappaleen Jussi soitti sen teemaa lukuun ottamatta Gibson Les Paulilla. Sointukulku on simppeli ja rento eikä mitenkään ikimuistoinen. Melodia täydentää sointuja, mutta se tekee lopulta vain pohjaa tulevalle.
Kappaleen varsinainen juju on kauniin rujosti fraseerattu kitaramelodia (1:04), jonka signaaliketju on Jussin Instagram-sivujen mukaan seuraavanlainen: "Rickenbacker 481 -> UTA Vari-Cap cable -> Mad Professor Red Cable -> Xotic X-Blender (Emma DiscumBOBulator + Snarling Dogs Very-Tone in the loop) -> Lehle Volume Pedal -> Nemesis Delay -> Catalinbread Topanga -> Binson Echorec -> Hallmark Nu-Fuzz -> Api A2D Mic Pre." Tämänkään soundin kanssa Jussi ei käyttänyt vahvistinta, vaan hän ajoi kitaraa suoraan linjaan.
Tres-kitara rikkoo rauhallisuuden kauniilla melodiallaan (1:56). Jos kyseessä olisi perinteinen kappale, tämä osa voisi olla sen kertosäe. Sävellyksen kliimaksi on erittäin nerokas muutaman nuotin sarja (2:43), joka jäi minulle ensi kuulemalta mieleen. Musiikki syntyy juuri tällaisista oivalluksista, ja vaikka voisin epäilemättä kysyä Jussilta, miten tämä on tehty, jätän sen itselleni arvoitukseksi.
Vaikka kappale sisältää monenlaista maukasta soundikikkailua, sekään ei nouse mielestäni levyn parhaimpien raitojen joukkoon.
Kappale alkaa brasilialaisella teräskielisellä cavacolla soitetulla näppäilyllä ja luo sille heti sen odottavan piinaavan tunnelman.
Martinin akustinen tulee mukaan kohdassa 0:23. Tältä akustinen kuulostaa parhaimmillaan. Tunnelma on kuin suoraan Arizonan autiomaasta. Melodioita (1:04) on kaksi, ja ne tukevat toisiaan. Tres-kitara soi vahvistimen läpi aivan kuten vanhoilla kuubalaisilla levyillä slide-kitara tukenaan. Tämä on erittäin hienoa musiikkia ja äänimaisemaa, ja tuntuu, etten voisi saada tästä koskaan tarpeekseni. Kaikki kuitenkin loppuu, ja kappaleessa palataan taas hetkeksi Martinin akustisen kitaran kauniiseen sointiin (2:51).
Loppuun (4:22) on päästelty baritonikitaralla rajua murskavallia. Tuntuukin, että linjaan soitettu fuzz on tällä levyllä isossa roolissa. Levy ei juurikaan tarjoa tavallisia soundivalintoja, vaan kaikki on ikään kuin viety tappiin. Suoraan sanottuna en olisi muuta odottanutkaan tuottajana ja äänittäjänä kunnostautuneelta kitaran tyylitaiturilta.
Oma suosikkini levyllä. Äärimmäisen kaunis melodia (0:00) on soitettu demona sisään ja jätetty sellaisenaan levylle. Tällaista on kitaran soitto parhaimmillaan. Kitarana on Gibson ES-175 Thomastikin kielillä, jotka ovat roundwoundin ja flatwoundin välistä. Jussi oli kokeillut aluksi Pyramidin hiottuja kieliä, mutta ne olivat kuulostaneet liian jazzilta. Gibsonia on soitettu Fender Showman -vahvistimeen todella neutraalilla, mutta erittäin kauniilla soundilla.
Taustan akustinen näppäily on soitettu pienellä Martinin akustisella kitaralla, ja näin kappaleen sointukierto pyörii huomaamatta taustalla. Toinen taustaelementti kappaleessa on taka-alalla kuuluva hiljainen tremolonäppäily, joka on soitettu Fender Telecasterilla.
Kun kysyn tästä melodiasta ja siitä, mikä ajatus sen takana oli, Jussi vastaa:
”Kappaleen melodia tuli kuin taivaasta ja lähti kuljettamaan itse itseään. Kun kuuntelen tuota nyt, huomaan, ettei se ole lähellekään täydellistä, vaan siellä on paljon räpellystä. Tiedän, että jos olisin alkanut soittamaan sitä uusiksi, olisin yrittänyt soittaa hienommin, eikä tulos olisi ollut yhtä hyvä. Se on ikään kuin todettu läpi, sävelletty samalla kun soitettu. Siinä ei ole lainkaan vibratoa, ja ehkä esikuvana on Miles Davisin soitto, joka on suoraa ja konstailematonta, ilman mitään korukuvioita päällä.”
Kysyn Jussilta vielä mielipidettä hänen omasta vibratostaan, sillä en ollut ajatellut koko asiaa, vaan pidin Half Gonen melodiaa yksinkertaisesti kauniina ja ehdottomasti levyn parhaana antina.
”Vibrato on jokaisella soittajalla erilainen ja jokaisen pitää muodostaa suhde siihen, ilman ei voi kaikkea soittaa. En ole analyyttisesti miettinyt vibratoa vasta kuin soitettuani 15-20 vuotta ja sanoisin, että oma vibratoni muodostuu nykyään kahdesta asiasta: siitä, että olen soittanut viulua, jonka pedagogiassa vibrato otetaan mukaan vasta kun soitinta on soitettu 7-10 vuotta. Sitä ennen on opeteltu vain soittamaan vireessä. Toinen syy on paksujen kielien käyttäminen. Ne ikään kuin määrittävät, mitä soittaja voi edes tehdä. Jos tarvitsen levylle hysteeristä vibratoa, vaihdan kitaraan ohuemmat kielet. Half Gonella en käytä lainkaan vibratoa. Tässä raidassa tulkinta tulee siitä, ettei tulkintaa ole.”
LEVY ON TÄYNNÄ upeita melodioita ja maailmanluokan äänimaisemia, mutta mielestäni se on liian lyhyt. Moni kappaleista olisi voinut soida tuplasti pidempinä, ja tästä paketista saisi helposti CD:n rajoja koettelevan version. Jos Jussi tekisi levystä remixin enemmän ambient-hengessä ja pistäisi sen Spotifyhyn, olisin myyty. Nyt jään platan suhteen pieniin vajareihin. Monen taiteilijan mielestä se on varmasti hyvä asia.
10.11.2017 Kimmo Aroluoma
Kirjoittaja on Custom Boardsin omistaja ja pitkän linjan kitararoudari.
