AVASIN lauantaina 19.10. rutiininomaisesti aamun Hesarin ja hätkähdin innostuneena. Lehdessä oli monisivuinen Andy McCoy -artikkeli, jota aloin ahmia suurella mielenkiinnolla. Kyseessä on kuitenkin Suomen kaikkien aikojen legendaarisin rocktähti, jonka haastattelut ovat poikkeuksetta viihdyttävää luettavaa.
Pettymyksekseni artikkelin sävy oli kaikkea muuta kuin mieltä nostattava. Tekstin negatiivinen sävy antoi ymmärtää, ettei Andyn elämä ollut mallillaan. Treenikämpältä napatusta kuvasta näki myös Andyn sotkuisen pedaalilaudan, josta minulle tuli erityisen huono fiilis. Olin työskennellyt Andyn kitarateknikkona kymmenen vuotta takaperin ja nähnyt, että Hanoi Rocksin loppuaikoina hänen laitteensa olivat olleet hyvällä mallilla. Tämänhetkinen tilanne vaikutti huolestuttavalta. Tätäkö on Andyn nykymeno? Artikkeli oli yhtä valitusta, ja boardissa oli kaikki mahdollinen päin helvettiä. Jotenkin kaikki näytti todella sekavalta vahvistimia ja treenikämppää myöten.
Andy oli juuri julkaissut uuden levyn, ensimmäisen sooloalbuminsa 24 vuoteen. 21st Century Rocks -nimen saanut äänite oli kerännyt runsaasti kehuja ja Andylla oli kasassa uusi bändi, joka oli lähdössä keikoille. Vaikka aamukahvikuppini oli vasta puolivälissä, tunsin spontaania halua jeesata Andya niin, että homma toimisi hänen keikoillaan teknisesti moitteetta.
Olin vältellyt viime kuukaudet sosiaalista mediaa, mutta toimin nyt hyvinkin vaistonvaraisesti: nappasin puhelimellani kuvan Andyn pedaalilaudasta suoraan lehdestä ja laitoin sen Instagramiin viestin kera, että jos joku saisi yhteyden Andyyn, sopisi välittää tieto, että autan häntä mielelläni laudan suhteen.
Vaikka suunnittelen lautoja ammatikseni ja toki kyseessä on kai jonkin sortin liiketoimintakin, pääasiallinen missioni on kuitenkin auttaa muusikoita luomaan meitä kaikkia ilahduttavaa musiikkia. Meillä on johtoja, liittimiä ja tarvikkeita ja aina sen verran aikaa, että voimme kunnostaa keikkakuntoon jonkun jo olemassa olevan pedaalilaudan. Työstään voi saada korvauksen muullakin tapaa; karma pitää siitä yleensä huolen.
SPONTAANI POSTAUKSENI tuntui resonoivan ihmisissä. Sain muutamia yksityis- ja tekstiviestejä, mutta lopulta kitaristi Mikko Kosonen oli se, joka pisti asiat rullaamaan. Hän esitteli minut Andyn managerille, Hessu Klingbergille. Annoin Mikolle luvan antaa henkilökohtaisen kännykkänumeroni Hessulle, joka soittikin minulle nopeasti.
Hän sanoi jutelleensa Andyn kanssa, ja tämä oli kiinnostunut tarjouksestani. Hessu kertoi heti kärkeen samana aamuna ilmestyneestä Hesarin jutusta, että Andy oli ollut haastattelupäivänä "helvetin huonolla tuulella". Hän oli juuri joutunut antamaan rumpalilleen potkut. Treenit eivät olleet sujuneet toivotusti ja ensimmäinen keikka oli ollut seuraavana päivänä. Tämä huoli ja ärtymys oli Hessun mukaan heijastunut Hesarin juttuun.
Kerroin Hessulle, että olin taannoin tutkinut Andyn laitteistoa ja soittotyyliä. Kirjoittaisin mielelläni blogiimme selonteon Andyn laitteista ja ottaisin kuvia Andyn pedaalilaudasta galleriaamme varten. Pelimiehenä Andy ymmärsi jutun juonen, joten meillä oli käsissämme hyvin alkanut yhteistyö, jossa kaikki voisivat voittaa.
ANDYSTÄ VOI OLLA montaa mieltä, mutta jos kaiken miehen ympärillä pyörineen mediasirkuksen jättää pois, Andy on aina ollut pohjimmiltaan lahjakas taiteilija ja muusikko. Hän on säveltänyt uransa aikana hienoja kappaleita ja soittanut niihin istuvia kitarasovituksia. Miehen levytetty ura alkoi 13-vuotiaana. Tätä kirjoittaessa Andy McCoy on 57-vuotias, joten voimme todellakin puhua pitkästä urasta ja elämäntyöstä.
Jotta en antaisi liioiteltua kuvaa työsuhteestani Andy McCoyhin, totean heti, että työskentelin Andy McCoyn kanssa vain reilun parin vuoden ajan, käytännössä Hanoi Rocksin viimeisten kahden levyn tiimoilta. Näiltä ajoilta olisi kerrottavina monia tarinoita Andyn edesottamuksista lavalla ja sen takana, mutta mielestäni valtamedia on retostellut Andyn kustannuksella jo tarpeeksi. Mitä jos keskittyisimme kerrankin Andyyn kitaristina ja luotaisimme läpi hänen Hanoi Rocksin viimeisinä vuosina käyttämäänsä laitteistoa?
HANOI ROCKS teki paluun keikkalavoille vuonna 2001, ja viimeistään marraskuussa 2002 julkaistu Twelve Shots On The Rocks -albumin kappaleet "People Like Me" sekä "A Day Late, A Dollar Short" osoittivat, että bändi oli iskukykyinen ja kykeni tekemään uutta musiikkia.
Michael Monroen ohella Andy McCoy oli bändin toinen päätähti, joten yksi teknikko pyhitettiin hoitamaan pelkästään Andyn kitaroita ja vahvistimia. Andyn kitarateknikkona toimi ensin Sakari ”Saku” Paasiniemi, jonka jälkeen pestin otti hoitaakseen Janne ”Mehtis” Metsola. Hän vastasi Andyn backlinesta Hanoin viimeisen kolmen vuoden ajan ja ehti tehdä tuossa ajassa yli 130 keikkaa Andyn kanssa.
Kuten kaikki freelancerit, Mehtis teki töitä myös muille bändeille, joten hän siirsi minulle ne Hanoi Rocksin keikat, joita hän ei itse ehtinyt tekemään. Minulla oli myös ”omat” bändini, kuten Amorphis ja The Rasmus, puhumattakaan päivätyöstäni Backline Rentalin vahvistinhuoltajana, joten sumplimme keikkoja keskenämme parhaamme mukaan niin, ettei vaihtuvuus olisi ollut minkään tuotannon kohdalla liian suurta.
Tein parin vuoden aikana lopulta arviolta parikymmentä keikkaa Hanoi Rocksin teknikkona Suomessa, Ruotsissa ja Espanjassa, ja tuona aikana ehdin päästä jyvälle bändin soundimaailmasta, muusikoiden soittotyylistä ja laitteistosta. Tutustuin kuitenkin alun perin Hanoi Rocksin backlineen aivan toisesta kulmasta.
KUN BÄNDIT VIEVÄT kamojaan Euroopan ulkopuolelle, useat maat vaativat maahantulijalta ATA-carnet lomakkeen, johon on listattu koko bändin mukana tuoma laitteisto. Tätä dokumenttia verrataan bändin laitteistoon maahan tullessa ja sieltä poistuttaessa, jolloin tullivirkailijat voivat varmistaa, että maahan ei ole tuotu laitteita myytäväksi eikä sieltä ole ostettu mitään maksamatta veroja.
Kun Hanoi Rocks suunnitteli vuoden 2007 Japanin-keikkojaan, heidän tuotantoaan hoiti Mikko Enäkoski. Hänen piti tehdä Japania varten ATA-carnet. Mikolla oli pienoinen paniikki päällä, koska Hanoi Rocksin laitteita ei oltu listattu eikä caseja muutenkaan merkitty.
Olimme olleet Mikon kanssa juuri puolitoista vuotta kiertueella The Rasmuksen kanssa ja pyörittäneet heidän laitteistoaan ympäri maailmaa hyvällä menestyksellä. Olin ottanut sarjanumerot ylös, merkinnyt, punninnut ja mitannut kaikki caset Mikolle ja tehnyt niistä Excel-tiedoston, jonka perusteella hän sitten haki ATA-carnetin. Nyt teimme saman manööverin Hanoi Rocksin kohdalla.
Tämä oli luonteva alku omille tuleville Hanoi-tuurauksilleni, sillä tiesin varsin hyvin, mitä laitteistoa he kuljettivat mukanaan keikoille. Backline lähti Suomen keikoilla aina matkaan Backline Rentalilta, jossa minulla oli tuolloin työtilani. Hanoi Rocksin backline oli minulle siis varsin tuttu jo ennen kuin tein heidän kanssaan yhtään kitarateknikkokeikkaa.
ANDY MCCOYN kitarakamat olivat ehtineet elämään melkoisesti 90-luvun aikana, ja kun Hanoi Rocks aktivoitui, backline piti saada nopeasti vakioitumaan keikkakuntoiseksi.
Tuolloin Hanoi Rocksin kiertuemanagerina toiminut Jone Nikula oli käynyt hakemassa Andylle F-Musiikista kaksi Marshall JCM 2000 TSL-100 -nuppia ja -kaappia. Andy käytti samoja Marshalleja koko Hanoi Rocksin toisen tulemisen ajan aina bändin viimeiseen keikkaan asti Tavastia-klubilla huhtikuussa 2009.
Keikoilla toinen Marshall JCM 2000 TSL oli käytössä ja toinen vahvistin oli aina varalla. Kolmikanavaisen vahvistimen puhdas kanava ei ollut lainkaan käytössä, vaan se toimi koko järjestelmän mute-kytkimenä. Tässä ovat Andyn Hanoi Rocksin aikaiset vahvistimen säädöt.
Ajossa ollut vahvistin kytkettiin aluksi kahteen kaappiin, mutta myöhemmin vain yhteen yläkaappiin, jotta lavamelu oltaisiin saatu kuriin. Jos käytössä oli neljä kaappia, vahvistin saatettiin kytkeä isoimmilla lavoilla toisen stäkin alakaappiin, jotta se ei vuotanut liikaa Monroen laulumikkiin. Toisin sanoen vaikka lavalla olisi ollut enemmänkin kaappeja, ne eivät olleet kytkettyinä.
Kaapit mikitettiin aina yhdellä Shure SM57:lla per kitaristi, ja koko nippu vedettiin yhteen kuormaliinalla, jolloin kokonaisuus oli hyvin perinteinen ja tehokas rockkattaus. Vastaavanlaisia vahvistintorneja on nähtävissä vaikkapa jo Hanoi Rocksin varhaisilla 80-luvun livetaltioinneilla Lontoon Marquee-klubilta.
ANDY KÄYTTI AINA keikoilla efektipedaaleja. Vaikka niitä ei ollut montaa, efektit olivat hänelle kuitenkin tärkeitä ja ne piti olla aina mukana. Hanoin uuden tulemisen alkuvuosina ne kulkivat irtonaisena, ja kitarateknikko Mehtis sitten teippasi niitä lavaan kiinni.
Näin oli myös ensimmäisillä tuurauskeikoillani, ja niiden kasaus oli sangen tuskallista ja aikaa vievää. Aluksi mukana olivat Boss Phaser, T-Rex Alberta Overdrive, Vox wah wah ja Boss Tremolo.
Kesän 2007 jälkeen Mehtis kyllästyi pedaalien teippaamiseen hiekkaisiin lavoihin ja sai neuvoteltua managementilta budjetin pedaalilautaa varten. Tämä oli Mehtiksen mukaan ”suuri riemu”, sillä sen verran työlästä homma oli ollut. Mehtis teetti rungon Transit Casella, sillä tämä oli aikaa, jolloin valmiita pedaalilautoja ei ollut saatavilla eikä Custom Boardskaan ollut vielä kuin orastava idea mielessäni.
Mehtiksen rakennelma oli ihan pätevä. Hän käytti valmiita signaali- ja virtajohtoja sekä George L -välijohtoja, joita ei tarvinnut juottaa. Suojasukalla päällystettyjä ”Cable Snake” -tyylisiä johtoviuhkoja ei tuolloin vielä juurikaan tehty, joten laudalta tulevat johdot oli niputettu sähköteipillä toisiinsa kiinni, mikä kyllä ajoi asiansa.
Efektit vaihtuivat näinä vuosina jonkun verran. Lautaan asennettiin Danelectron Dan-Echo -pedaali. Sitä pidettiin aluksi vahvistimen päällä efektilenkkiin kytkettynä, mutta pedaalin paikka vaihteli siitäkin syystä, ettemme Mehtiksen kanssa saaneet Danelectron heppoista Dan-Echo -delaypedaalia koskaan toimimaan Marshallin TSL:n efektiloopissa. Tuntui, ettei efektin headroom riittänyt vahvistimen efektilenkin ulostulolle. Nupit vaihtuivat vuokrakeikoilla, kuten vaihtuivat teknikotkin, ja koska Hanoi Rocksin keikoilla oli aina kiireellisempääkin huolehdittavaa kuin delay-pedaalin käyttäytyminen, selkein ratkaisu oli asentaa delay pedaalilautaan kiinni.
Vuonna 2008 lautaan asennettiin T-Rexin Albertan lisäksi Seymour Duncanin Twin Tube Classic -overdrive ja Danelectron delay korvattiin Rocktronin ”Short Timer Delay” -pedaalilla. Alberta siirrettiin yläriviin ja Marshall JCM 2000 TSL:n kanavanvaihtaja otettiin kokonaan pois pedaalilaudasta.
Andy soitti näillä efekteillä Hanoi Rocksin viimeiset keikat. Andy käytti enää vain Marshall JCM 2000 TSL:n crunch -kanavaa ja teki muut gain soundinsa pedaaleilla. Alla oleva kuva on napattu Tavastia-klubin vihoviimeiseltä Hanoi Rocksin keikalta.
KITAROITA ANDYLLA RIITTI. Lentoyhtiöt olivat kiristäneet painorajoituksiaan jo 2000-luvun ensimmäisen kymmenyksen loppupuolella, joten matkatavaroiden lennättäminen maksoi aina vain enemmän. Tämä ei estänyt Andya ottamasta mukaan lentokeikalle viittä tai kuutta kitaraa.
Olimme monesti hakemassa Andya aamuvarhain hänen kotoaan joko keikkabussilla tai tilataksilla kohti lentokenttää. Oli aina täysi mysteeri, mitä kitaroita hän arpoi kotoaan mukaan millekin keikalle, joten vaihtuvuus keikkasoittimissa oli suurta. En usko, että kukaan tietää kuinka monta kitaraa hänellä oikeasti on – tuskin edes artisti itse.
Andyn puolustukseksi on sanottava, että vaikka hän rasitti bändin kulurakennetta lukuisilla kitaroillaan, hän kyllä myös soitti niillä.
Andy oli ennen keikkaa skarppi soittimiensa suhteen ja neuvoi tarkasti, minkä kappaleen hän soittaisi milläkin kitaralla. Yhtä kitaraa käytettiin tyypillisesti vain kerran setin aikana, ja sillä soitettiin kahdesta neljään biisiä. Ohjeet olivat tyyliin, että nämä kolme biisiä hän soittaa tällä, tämän yhden biisin tuolla, ja niin edelleen. Andy myös muisti nämä vaihdot keikan aikana vaikka niitä ei kirjoitettu hänen biisilistaansa ylös.
Keikan aikana olin valmiina ennalta sovitun kitaran kanssa, ja kun hetki koitti, Andy tuli sovitusti vaihtamaan soittimensa. Usein lavalla olleen kitaran vire oli tässä kohtaa jo pahasti metsässä, sillä hän ei todellakaan virittänyt itse kitaraansa. Andylla ei ollut edes viritysmittaria lavalla, joten välillä vire saattoi parinkin kappaleen aikana heitellä rajusti, etenkin Bigsky-kammella varustetuissa kitaroissa. Andy pysyi kuitenkin ennalta sovitussa järjestyksessä, ja kun roolinsa hoitaneen kitaran tilalle lopulta saatiin vaihdettua tuore soitin, ero kitaran vireisyydessä oli korviin tuntuva.
KITARAT OVAT SELKEÄSTI Andylle mieluisia puheenaihe ja hänelle läheisiä. Tutkin tätä artikkelia varten Andyn soittimia, mutta kitaroiden vaihtuvuus on vuosikymmenten saatossa ollut sen verran suurta, ettei itselläni riitä paukut lähteä tutkimaan, millä kaikilla soittimilla herra on soittanut. Soittimia on ollut monenlaisia ja niitä on listattu monissa eri yhteyksissä, mutta koska Andyn omat muistikuvat voivat vaihdella eri lähteissä, totuutta on liki mahdoton kaivaa esille.
Sen verran totean, että jos hänet pitäisi yhdistää johonkin kitaramerkkiin, se olisi mielestäni Gibson. Andy tosin soitti Hanoi Rocksin alkuaikoina muillakin kitaroilla, ja esimerkiksi Hanoi Rocksin vuoden 1983 keikat hän aloitti isokoppaisella, puoliakustisella ja puunvärisellä Gretschillä.
Tässä on hieman suuntaa antavia listauksia kitaroista. Vuonna 2001 julkaistusta Sheriffi McCoy -kirjasta löytyy sivun verran tekstiä, jossa Andy kertoo itse soittimistaan.
Andyn omilla kotisivuilla oli vielä vuonna 2005 tällainen listaus hänen omistamistaan kitaroista:
Itse voin puhua varmuudella vain niistä soittimista, jotka hänellä oli käytössä vuosina 2007–2009. Luotettavin yksittäinen lähde on vuoden 2007 lokakuussa tekemäni ATA Carnet -listaus, jonka mukaan Andy lähti Japaniin tällaisen kattauksen kanssa (soitinten painot ovat taulukossa niiden omien laukkujen kanssa):
Japanin-reissulla kitarakattaus muuttui ratkaisevasti. Zemaitis tarjosi Andylle endorsement-diiliä, ja Andy sai heiltä käyttöönsä viisi uutta kitaraa. Andy piti näistä soittimista kovasti, ja ilmeisesti ne olivat tehneet vaikutuksen myös kitarateknikko Metsolaan, sillä hän kuvasi ne tuoreeltaan Japanin-kiertueen aikana. Muistan itsekin, että ne olivat todella upeita, taidolla viimeisteltyjä ja toimivat Andyn soitossa todella hyvin. Näistä kuvista voi olla apua jollekin, jolla on joku Andyn Zemaitiksista tai jolle Zemaitista tarjotaan myytäväksi ”Andyn kitarana”.
Mukana kulki aina myös yksi slide-kitara eli punainen Gretsch Electromatic Bo Diddley. Se oli viritetty avoimeen E-duurivireeseen (E,B,E,G#,B,E).
Muut kitarat olivat aina standardivireessä, kaikki hanat auki.
Andy ei käyttänyt koskaan langatonta järjestelmää, vaan suhteellisen pitkää kitarajohtoa, mikä oli teknikon näkökulmasta usein haasteellista. Vaatii taitoa katsoa tarkasti, kumpaa kautta soittajakollegat ohittaa. Parivaljakko Andy McCoy ja Michael Monroe kunnostautui kyllä tämän suhteen. Vaikka Andyn soittokunto olisi ollut ulkopuolisen silmin kuinka arveluttava, hän osasi aina "pelata" Michaelin kanssa niin, että molemmat menivät juuri oikealta puolelta ohi eivätkä johdot menneet solmuun.
Kielet olivat GHS:n 10-46 ja plekrat medium-paksuisia selluloidiplektroja. Myöhemmin Andy siirtyi käyttämään karheampia, nylonista tehtyjä plektrojaan.
Andy oli kitarateknikon näkökulmasta täyden palvelun artisti, eli laitteiden tekninen toiminta ja signaalin kulku olivat tavallistakin korostetummin teknikon harteilla. Kun keikka alkoi, Andylle pujotettiin kitara kaulaan, annettiin plektra käteen, laitettiin kitaran volume auki ja näytettiin, missä on lava. Herra hoiti homman mallikkaasti tuosta eteenpäin.
ANDYN SOITTOTYYLI on tunnistettava ja se on ollut sitä jo varhain. Nykyvinkkelistä se on valitettavasti katoavaa kansanperinnettä. Hän ei ole koskaan ollut mikään tähtikitaristi 80-luvun mittapuulla, eli ei varsinaisesti nopeiden soolojen soittaja, mutta hänen tatsinsa on mielestäni erittäin musikaalinen, persoonallinen ja vaikeasti kopioitavissa.
Jotenkin Andy pystyy soittamaan hyvin perinteisiä rokkiriffejä, mutta onnistuu myös kuulostamaan isommalta kuin yksi kitaristi. Hänen soittonsa ei ole millään lailla tarkkaa, mutta onnistuessaan tässä piilee juuri Andyn kitaroinnin suola. Osa kielistä soi puolihallitsemattomasti taustalla ja tuo oman lisäsävynsä riffeihin, eli jos Andy soittaa jotain riffiä tai yksinkertaiselta kuulostavaa melodiaa, muiden kielten satunnainen sointi osallistuu harmonian luomiseen tavalla, jota on vaikea jäljitellä. Lisäksi hän soittaa harvoin pelkillä kvinttisoinnuilla, vaan käyttää sen sijaan monenlaisia sointukäännöksiä ja sointujen sisäisiä ääniä melodioiden soittoon.
Perusteoksiin kuuluu vaikkapa ”Don’t You Ever Leave Me” -kappaleen Michaelin laulua saumattomasti tukeva näppäily. Keikoilla tämän ikivihreän kappaleen introa väritettiin usein pidennetyllä kitaraintrolla, joka soi paikoin karmivassa vireessä. Kappale soitetaan avoimesta asemasta, jossa soinnut on muutenkin hankala saada soimaan vireessä. D-duuri ja A-duuri vaatisivat temperointia soidakseen puhtaasti. Andy ei antanut tämän haitata, vaan soitti hienosti improvisoiden ja teki introsta illasta toiseen yhden keikan kohokohdista. Sama meno oli jatkunut jo bändin varhaisista vuosista lähtien, joten lohduttauduin toisinaan hotellihuoneessa kuuntelemalla tätä varhaista keikkataltiointia Marquee-klubilta vuoden 1983 joulukuulta. Bändi oli kuvauttanut videon pitkän brittikiertueen jälkeen ja on sillä uransa huippukunnossa juuri ennen alkuperäiskokoonpanon viimeiseksi jääneen levynsä äänityksiä.
Myöskin ”Tragedyn” punk-henkinen riffittely oli ominta Andya. Tämä lähestyminen juontaa Andyn soittoon jo Briardin ja Pelle Miljoona Oy:n ajoilta, joissa hän soitti ennen Hanoi Rocksia. Tämä oli yksi Andyn ensimmäisistä sävellyksistä Hanoi Rocksille ja hän oli siihen aikoinaan jokaista osaa myöten tyytyväinen.
Vastaavanlainen esimerkki punkimmasta soitosta on vaikkapa ”Malibu Beach Nightmaren” kitaraosuudet. Tässä Andy on todella kovassa iskussa ja soittaa kuin demonien riivaamana. Tallenteelta näkyy hyvin, kuinka uniikkia bändin soitto tuolloin oli, ja vaikka mukana oli glam rock -vaikutteita, ulosanti oli kuitenkin erittäin punk.
Oma ymmärrykseni rockmusiikin historiasta ei ole tässä kohdin riittävä argumentoidakseni kattavasti, mistä kaikkialta Andy on vaikutteita kitarointiinsa ottanut. Andy on minua kymmenen vuotta vanhempi, ja hänen varhaiset fanituksen kohteensa, kuten Marc Bolan ja T. Rex, Johnny Thunders ja Faces, olivat suosittuja kauan ennen kuin olin itse kypsä rockin kuunteluun.
HANOI ROCKSIN MUSIIKISTA puhuttaessa ei pidä unohtaa bändin muita jäseniä. Lopputulema oli kliseisesti todettuna kuin sulatusuuni kaikista bändeistä, joita muusikot olivat itse kuunnelleet.
Vaikka Hanoin uusintapainos soittikin energisiä keikkoja, vanhoja 80-luvun keikkataltiointeja katsellessa käy selväksi, että Hanoi Rocks on jälkikäteen tarkasteltuna nimenomaan kasa persoonallisia muusikoita, jotka saivat yhdessä aikaan keitoksen, jota niin kovin moni on jälkikäteen ihaillut.
Joillain erikoiskeikoilla oli hienoa nähdä yhdessä lavan takana ”Tukholman kolmikko” eli Michael, Nasty ja Sami. Toinen kopla taas oli parivaljakko Monroe ja Andy. Heistä oli selkeästi aistittavissa, kuinka he herättivät toisissaan valtavan energian, joka sitten purkautui lavalla paikoitellen ainutlaatuisina keikkoina. Tätä ei kuitenkaan jatkunut loputtomiin, ja monien vaiheiden jälkeen Hanoi Rocks pisti pillit pussiin.
AIKAA KULUI eikä Andylta oltu kuultu uutta musiikkia vuosiin. Viimeisin kosketukseni Andyyn oli Lamppu Laamasen hänestä kirjoittama kirja, joka on aikamoista tajunnanvirtaa ja ruokkii edelleen myyttiä Andy McCoysta esoteerisena rocktähtenä. Luin kirjan tuoreeltaan ja se on mielestäni oikein viihdyttävä, kunhan muistaa, että se on autofiktiota, jossa fiktiolla on vieläpä aika suuri rooli. Kirjan perään Andy julkaisi joulukuussa 2018 hieman vähäiselle huomiolle jääneen EP:n Soul Satisfaction.
Syyskuussa 2019 julkaistu Andy McCoyn toinen soololevy 21st Century Rocks puolestaan noteerattiin laajalti ja se keräsi ilmestyessään paljon positiivisia kommentteja ja medianäkyvyyttä. Paluulevy on erittäin hyvä osoitus siitä, ettei Andyn sävelkynä ole tylsynyt vuosien saatossa. Se on kuin aikamatka maailmaan, jossa vallitsivat eri arvot musiikin suhteen. Hänen sävellystyylinsä on edelleen tunnistettava.
Andy on itse sanonut, että hän omaksui melodisuuden lapsena Ruotsissa asuessaan, kun taas rock ja punk tulivat Suomesta. Kahden eri kulttuurin välillä seilaaminen selittääkin Andyn mollivoittoisen ja melodisen sävellystyylin.
Andy on maininnut haastatteluissaan, että jos Hanoi Rocks tekisi uuden levyn, se olisi tämän levyn kuuloinen. Levyllä on kieltämättä kuultavissa paljon hanoirocksmaisia sävyjä, ja onkin kiistaton fakta, että Andy vastasi pitkälti Hanoi Rocksin sävellyksistä ja musiikillisesta sisällöstä. Andy laulaa soololevyllään itse, joten yhtälöstä puuttuu Michael Monroen panos ja kaksikon paikka paikoin peitsien kalisteluksi äitynyt omalaatuinen kemia.
Levy on kuitenkin ilman Monroetakin piristävää kuunneltavaa ja kantaa hyvin koko sen pituuden, eli levyllä on selkeä kaari, ja sen loppupuolellakin on monia korvaan tarttuvia kappaleita. Andy on saanut tälläkin kertaa aikaiseksi kantavan kokonaisuuden, ja levyn ensimmäinen painos myytiin nopeasti loppuun. Fanit eivät ole unohtaneet Andya.
PEDAALILAUTASUUNNITTELUMME perustuu tiukkaan prosessiin ja ajanvarausjärjestelmään. Katsoin kalenteristani Hessulle ja Andylle vapaita aikoja ja laitoin niitä heille sähköpostitse. Tässä olisi tiistaina 11.30 vapaa aika, torstaina olisi klo 14.00. Odotin viikon verran, kunnes tajusin Hessun puheista, että Andyn aikataulu olisi liukuva. Se normi, jota olin pyrkinyt teroittamaan muusikoille kaikki nämä vuodet, eli että kaikki perustuisi tarkkaan aikataulutukseen, ei näköjään tulisi pätemään Andyn suhteen.
Ensimmäinen viikko kului emmekä saaneet sovittua tapaamista. Aloin jo harmitella mielessäni, pääsisimmekö tekemään koko projektia ja olisiko Andy sellaisessa hapessa, ettei pedaalilaudan suunnittelusta tulisikaan mitään.
Päivät kuluivat, ja lopulta kuulin Hessulta, että heillä oli yleensä yksi päivä viikossa, johon he keskittivät haastattelut ja muut tapaamiset, ja että seuraavalla viikolla tämä päivä olisi maanantai. Sovimme, että soittaisin maanantaiaamuna ja koittaisimme sopia tapaamisen samalle iltapäivälle. Jouduin pitämään muita projekteja aikataulultaan liukuvina, kunnes kuulin maanantaina, ettei Hessu ollut kuullut Andysta mitään. Vesiperä.
Siirsimme mahdollisen tapaamisen suosiolla tiistaille. Custom Boardsin päämajalla ei ollut sovittuja konsultointeja, joten teimme normaalisti omassa tahdissamme eri työn alla olleita projekteja. Aloitin tiistaiaamun työskentelemällä kotoa käsin, kun sain Hessulta tekstarin, että he olisivat tulossa tänään Helsinkiin ja että heille sopisi tapaaminen tunnin päästä. Vedin kiireesti vaatteet niskaani ja lähdin samoin tein ajamaan kohti Herttoniemeä ja soitin matkalta Custom Boardsin Eetu Lehtiselle, että tämän pitäisi alkaa valmistautua pedaalilautasuunnitteluun.
Päästyäni pääkallonpaikalle avasin suunnittelulomakkeemme. Odotimme lievästi jännittyneinä sitä, minkälaisessa kunnossa ja millä mielenlaadulla Andy tulisi paikalle. Minkähänlainen sessio tästä tulisi?
PELKONI osoittautuivat turhiksi. Andyn silmistä huokui innostus, ja oli hienoa nähdä häntä pitkästä aikaa. Kitaristi oli skarppi ja selkeästi oikeassa mielentilassa pedaalilaudan suunnittelua varten. Oli hienoa keskittyä juttelemaan Andyn kanssa pelkästään kitaralaitteista ja hänen soitostaan ilman keikkailun tuomaa hektisyyttä ja ylimääräisiä häiriötekijöitä. Ironista on, ettemme olleet käyneet tätä keskustelua aikaisemmin, vaan olimme olleet aina keikoilla vain suorittamassa tehtäviämme. Hän muusikon ja minä teknikon.
Hessu ojensi minulle Andyn pedaalilaudan, jonka hardcasen näkeminen lämmitti minua. Siinä olivat tismalleen samat teippaukset kuin jotka olin tehnyt siihen 12 vuotta sitten, kun tein ATA-carnetia Hanoi Rocksille.
Avasin casen ja nostin pedaalilaudan pöydälle. Purimme sen Eetun kanssa palasiksi ja aloimme jutella Andyn kanssa hänen soundistaan ja etenkin siitä, miten hän haluaisi tehdä särösoundinsa.
Andy sanoi, ettei hän halunnut enää soittaa Hanoi Rocksin aikaisilla Marshallin TSL-vahvistimilla, joilla hän soitti koko 2000-luvun ensimmäisen kymmenyksen. Vahvistimen kolme kanavaa olivat hänen mielestään turhat ja kokonaisuus liian monimutkainen. Soundikaan ei ollut lopulta sama kuin hänen suosikkivahvistimessaan Marshall JCM 800:ssa, jollaisella hän oli soittanut Hanoi Rocksin kanssa 80-luvun alussa.
Andy oli ajatellut ottavansa keikoille vanhan 70-luvun Marshallin 2x12” kombon ja Mesa Boogien Mark I -kombon, jonka hän oli juuri hankkinut. Hän halusi käyttää perinteistä putkivahvistinta eikä käyttäisi juurikaan niiden omaa säröä vaan pitäisi ne suhteellisen puhtaana, juuri saturoitumisen kynnyksellä.
Varsinaisen overdriven hän tekisi jo Hanoi Rocksin viimeisillä keikoilla mukana olleella Seymour Duncanin Twin Tube Classic -pedaalilla. Andy sanoi, että pedaali ei ollut täysin kunnossa, vaan se oli alkanut kuulostaa edellisissä treeneissä ”octave divideriltä”. Katsoimme Eetun kanssa toisiamme kummastuneina, mutta avasimme sen valmiiksi odottamaan huoltoa.
Kysyin Andylta seuraavaksi, oliko efektien järjestys selvillä ja olivatko tässä kaikki efektit, vai olisiko lisäyksiä odotettavissa.
Andy hörähti ja myönsi suoraan, ettei hän ole ollut koskaan täysin perillä efektien järjestyksestä. Hän tiesi, että sen suhteen on sääntöjä ja tiesi myös, ettei efektejä kannata laittaa liikaa peräkkäin, sillä ne voivat syödä kitaran soundia. Mielestäni hän oli täysin kartalla pedaalimaailman nykyisistä lainalaisuuksista mutta halusi kuitenkin jättää järjestyksestä huolehtimisen meille.
Andy kaipasi lautaansa tremoloa, jollainen hänen pedaalilaudassaan oli ollut ennenkin. Hanoi Rocksin aikoina käytössä ollut Bossin tremolo oli kadonnut jonnekin, ja kun kysyin, minkälaista tremolo-soundia Andy tavoitteli, hän antoi kuunneltavaksemme oivan esimerkin, jonka laitoin Spotifysta soimaan.
Andyn suosikkitremolosoundi kuului Link Wrayn soittamassa ”The Way I Walk” -kappaleessa, joka löytyy Robert Gordonin Fresh Fish Special -levyltä. Nopealla googlauksella selvitimme, että Link Wray käytti varhaista DeArmondin tremoloa, jonka tiesin olleen käytännössä maailman ensimmäisenä julkaistu ”standalone”-efekti. Sen soundi oli terävästi katkova, eli kyse ei ollut modernimmasta, pehmeästä tremolosta.
Emme halunneet suositella Andylle moderneja digitaalisia multilaitteita, sillä mielestämme hän tarvitsisi hyvin perinteisen ja yksinkertaisen tremolon. DeArmondin tremoloa emme löytäisi mistään, joten vastaava valinta oli Voodoo Labin Tremolo, jossa ääniaallon pyöreyttä pääsi säätämään portaattomasti. Näin tästä purkista saa terävän ja katkovan tremolon sekä tarvittaessa myös pehmeämmän efektin.
”The Way I Walk” -kappaleesta inspiroituneena päätimme Eetun kanssa asettaa tremolon signaalitiellä viimeiseksi. Näin signaalitie mukailee Fenderin vahvistimien kytkentää, jossa tremolo on kaikupiirin jälkeen niin, että se katkoo kaikkea siihen syötettyä signaalia juuri ennen päätevahvistinta ja kaiutinta.
Andylla oli mukanaan kaksi delay-pedaalia ja hän halusi ne molemmat lautaan. Hän käyttäisi keikoilla kahta eri delay-asetusta: toinen olisi lyhyempi ja toinen pidempi. Kysyin, haluaisiko hän käyttää efektilenkkiä. Hänellä oli selkeä näkemys siitä, että hän haluaisi delay-soundinsa perään pientä lämpöä vahvistimesta, joten kaikki efektit tulisivat ennen vahvistimen etuastetta.
ANDY TOIVOI KAIKKI pedaalit eturiviin helposti käytettäviksi, koska hän laulaisi kaikilla keikoilla eikä halunnut, että mikään efekti olisi vaikeasti poljettavissa. Ongelmana oli se, että eturivistä loppui tila kesken, mutta koska tremoloa käytettäisiin harvakseltaan, asetimme sen takariviin ja laitoimme sen alle korotuspalan ja monien kitaristien suosiman Barefoot Buttons -kytkimen, joka nosti sitä vielä korkeammalle takarivissä.
Andy ihasteli kytkintä ja piti siitä sen verran, että hän toivoi samanlaista myös eturivin overdrive-pedaaliin.
Andyn virtalähde oli sama kuin jo Hanoi Rocksin aikoina eli T-Rexin Fueltank Classic. Vaikka virtalähde on pätevä, sen lähtöjä ei ole erotettu toistaan, mikä altistaa kytkennän hurinoille. Muistan keskustelleeni tästä aikoinaan Mehtiksen kanssa, ja olimme kytkeneet sen niin, että Fueltankista käytettiin vain yhtä lähtöä ja pedaalit linkitettiin toisiinsa daisy chain -periaatteella. Koska tälläkin menetelmällä on huonot puolensa, päätimme vaihtaa Andylle tuoreen virtalähteen, jonka kaikki lähdöt olisivat erotettuja.
TIESIN VANHASTA KOKEMUKSESTA, että vaikka Andy ajatteli tällä hetkellä käyttävänsä mainitsemaansa kahta vahvistinta, tilanteet voivat elää. Signaali pitäisi jakaa jollain kahtia, kuten esimerkiksi Lehle P-Splitin avulla. Sillä voisi vaihtaa vahvistimen vaiheistuksia ja poistaa tarvittaessa maalenkkejä.
Pohdimme hieman P-Splitin sijoittelua eli sitä, olisiko se vahvistimen päällä, kuten jotkut P-Splittiä käyttävät. Andy pelkäsi sen katoavan keikkapaikoilla ja halusi sen mieluummin asetettavaksi pedaalilautaan.
Pedaalilaudasta vahvistimeen menevä johtoviuhka oli seuraavana asialistalla, ja koska Lehlen P-Split päätyi pedaalilautaan, reitittäminen piti tehdä jo siellä päässä. Asensimme johtoviuhkaan tätä varten kaksi johtoa, jotka viedään molempiin vahvistimiin niin, että toinen johdoista on metrin pidempi kuin toinen. Näin vahvistimet voitaisiin asetella lavalla vierekkäin tai päällekkäin.
Minua huolestutti Andyn mukana olleiden johtojen suorat liittimet, sillä vahinkomarginaali on rockkeikoilla aina korkea. Halusin, että hänellä olisi kitaransa päässä kulmaliitin, jotta johto ei törröttäisi kitaran kannesta, joten keskustelimme seuraavaksi kitaroista ja niiden jakeista. Halusin tietää, oliko hänellä käytössä pelkkiä Gibsoneita tai muita kitaroita, joiden jakkia ei ole upotettu Fender-tyyliin.
Andy sanoi soittavansa kiertueen Gibsoneilla ja että kaikissa hänen soittimissaan oli jakki kitaran kannessa. Kitarajohdon suhteen Andylla oli hyvin selkeä toive: klubikeikoilla hän haluaa soittaa mahdollisimman lyhyellä johdolla ja festarikeikoilla pidemmällä johdolla. Koska hänen mukanaan ollut johto oli liian pitkä ja jäykkä, teimme Andylle kitarapiuhat tuttuun tapaan Van Dammen joustavasta ja helposti laskostuvasta johdosta. Andy mieltyi sen käytetettävyyteen suuresti, sillä ero on todella kouriintuntuva.
KYSYIN ANDYLTA mukana roikkuneen Boss NS-2 Noise Suppressorin roolista, ja kuulin, että se oli mukana 90-luvun Danelectron 12-kielistä kitaraa varten, jolla hän soittaisi muutaman biisin keikalla. Muistelin, että Danelectron kitarassa oli yksikelainen lipstick-mikki, joten Boss NS-2 Noise Suppressor poistaisi kyllä mikkien läpi tulevat häiriöt.
Andy oli kaavaillut Danelectro-kitaran vahvistimeksi Fenderin Twiniä tai vastaavaa puhdasta vahvistinta. Kyseessä olisi siis täysin oma yksikkönsä. Tälle signaalitielle ainoaksi varsinaiseksi efektiksi tulisi phaser, joka toisi kitaran soundiin hieman pyöreyttä sekä hitaan ja lämpimän vaiheistuksen. Molempia mukana olleita phasereita kokeiltuamme päädyimme DOD:n vintage-phaseriin.
Koska ”kakkossetissä” olisi kaksi efektiä päädyimme Eetun kanssa ideaan, että tekisimme toisen minilaudan 12-kielistä kitaraa varten. Kytkisimme kakkoslautaan oman signaalijohtonsa, jolloin kitaroita voisi vaihtaa keikalla ilman turhia johtojen irroitteluja. Ja jos Boss NS-2 säädettäisiin oikein, kitaran volumea voisi pitää auki vaikka soitin olisi telineessään eikä se lähtisi kiertämään, koska vahvistin itsessään tuskin aiheuttaisi kiertoa, sillä se oli säädetty täysin puhtaaksi. Mittasimme Andyn hardcasen ja huomasimme, että saisimme molemmat laudat mahtumaan samaan caseen, jolloin koko efektikattaus kulkisi samassa paketissa. Lisäksi saisimme hyödynnettyä vanhan T-Rexin virtalähteen tähän kakkoslautaan.
Kysyin Hessulta, oliko keikoille lähdössä teknistä henkilökuntaa. Huojennuksekseni hän kertoi, että mukaan lähtisi miksaaja ja kitarateknikko. Tämä oli hienoa, sillä voisin olla heihin yhteydessä ja tarvittaessa briiffata teknikkoja laudan käyttämisestä ja vedonpoistoista niin, että kaikki sujuisi keikoilla ongelmitta. Andyn keikat alkaisivat joulukuun lopussa, joten meillä oli runsaasti aikaa saada laudat valmiiksi, vaikka meillä olikin monia aikataulultaan päällekkäisiä pedaalilautoja työn alla. Suunnittelu oli valmis, joten Andy ja Hessu kiittivät ja riensivät seuraavaan tapaamiseensa. Me ryhdyimme puolestamme Eetun kanssa heti hommiin.
Kahden pedaalilaudan kokonaisuus tulisi lopulta kulkemaan hienosti yhdessä kovassa casessa kaikkine tarvittavine johtoineen.
ODOTAN MIELENKIINNOLLA Andyn kiertueen alkua. Monella on tuoreessa muistissa vuoden 2009 The Real McCoy Band -kokoonpanon kiertueen keskeytyminen vain kolmen keikan jälkeen, mikä oli kaikin puolin valitettavaa. Tosin tuostakin tapahtumasta on ehtinyt vierähtää jo kymmenen vuotta, joten toivottavasti homma jatkuisi tällä kertaa pidempään, sillä tämänhetkinen musiikkiskene tarvitsee enemmän kuin koskaan Andy McCoyn kaltaisia ikoneita, jotka taitavat vielä vanhankaltaisen rockin soittamisen.
Tuleva kiertue onkin ainutlaatuinen tilaisuus vierailla musiikillisesti omassa nuoruudessaan ja kuulla autenttista rock-kitarointia kaikkine rosoineen ja virheineenkin juuri niin kuin sitä joskus soitettiin. Jos kokee vetoa Andy McCoyn melankolisiin sävellyksiin ja haluaa kuulla Hanoi Rocksin vanhoja hittejä niin kuin ne on alun perin soitettu, nyt siihen on tilaisuus. Kuka tietää, vaikka näitä biisejä soitettaisiin tällä kiertueella viimeistä kertaa.
17.12.2019 Kimmo Aroluoma (Hanoi Rocks-keikkakuvat: Janne Metsolan arkisto )Kirjoittaja on Custom Boardsin omistaja ja pitkän linjan kitararoudari.
If you shop from outside the European Union, you will see all prices VAT 0 % at the checkout, so you can order without paying the 24% VAT.